Tässä aloitellessa meni pää tietenkin heti tukkoon, mutta onneksi tuo vaimo tuossa selailee huippujournalismin lippulaivaa, aivan oikein: 7 päivää! Niin sitä minä ihmettelen, että kiinnostaako meitä, siis ihmisiä yleensä, örveltääkö joku Petteri Ahomaa (kuka ikinä sitten onkaan) Thaimaassa vaiko kenties kuitenkin tekee jotain ylevöittävää vapaaehtoistyötä pääkaupunkiseudulla. Kyllähän minä sen tirkistelyn kiinnostavuuden jossain määrin kykenen hahmottamaan, mutta... öh? Liekö niin, että nämä tyypit ovatkin meidän "tavan demareiden" suhteellisen huokea mielialalääkitys, kun vahingonilo on niin vapauttavaa, että tulisi olla vain kiitollinen, kun tuolla törmäilevät ja saavat vielä jonkinlaista pientä taloudellista tukea häröilyistään? Näin pitkänlinjan depressiopotilaana tuntuu myös mielenkiintoiselta lukea jostain, kuinka joku julkimo on ollut niin kerta kaikkiaan lopussa, että on pitänyt lähteä peräti kahdeksi viikoksi lomareissulle "toipumaan" depiksestä ja burn out'ista! Kyllähän se tietysti onkin raskasta eläminen, kun ei oikein viimeviikkoina ole päässyt lööppeihin, eikä edes "seiskassa" ole ollut kuvaa tekstillä, terapiassahan siinä joutuu hyppäämään.

Itsellä toipumisen tie alkoi 12 vuotta sitten, melkoista vuoristorataa on sitten ollutkin, ja ihan tässä viimeaikoina on jo ruvennut pientä edistystäkin tapahtumaan, onneksi ei hirmu pitkään joutunut odottamaan. Olettaisin kuvion olleen melko tavanomaisen, näin tiivistetysti, mielenterveysongelma (depis + paniikkihäiriö) johon helpotusta viinasta ja kappas, alkoholiongelma, 2001 tuli pieni poikkeama oikean somaattisen sairauden puolelle (jolla ei ollut minkäänlaista syy-yhteyttä alkoholismiin ja johon olin kuolla, toipuminen kesti noin 2 vuotta) ja tänä vuonna tila päätyi siihen, että viimeisin paniikkikohtaus kesti lähes 4 kuukautta, vaikka olin 1,5 kuukautta pöpilässä. Suunnitellusti uloskirjoitetuksi tulin 12.5. ja pääsin takaisin "laillistetun heitteillejätön" piiriin, siis mielenterveystoimen avohoitoon, vaikka totta puhuakseni minulla on käynyt sen verran hyvä mäihä, että lääkärini on huippuluokkaa, mistä syystä tietenkin niin buukattu, että...

Avohoito, ja hoidot yleensäkin, on iloinen asia ainakin siinä mielessä, että onpahan tullut tavanneeksi joukon varsin mielenkiintoisia ihmisiä. Laitoksissa varsinkin, mutta kyllähän tuolla mielenterveystoimistossa odotellessakin voi toki tavata jokusenkin eksentrikon, millaiseksi itseänikin on titleerattu eräänkin hörhön taholta: "Mika on ihan hyvä tyyppi, mutta vähän erikoinen!". Tulin kyllä ottaneeksi moisen kohteliaisuutena, varsinkin kun sanoja on luvalla sanoen vähintäänkin yksinkertainen.

Tällaisella lähdetään liikkeelle, jatkosta ei monikaan tiedä, Herra tietää ja saattaa aikanaan tiedoksi, kuvaruutukuulumisiin!

Nykäisinpä tuommoisen fotostaatinkin tuohon...